Emme voi luottaa siihen, että metallinpaljastimet estävät kouluammuskeluja

Viime viikolla koimme jälleen sydäntäsärkevän koulussa tapahtuneen ammuskelun, jossa kaksi oppilasta loukkaantui ja yhteisö muuttui pysyvästi.

Dallasin itsehallintokeskus oli ottanut käyttöön erilaisia turvatoimia, kuten metallinilmaisimia ja valvottuja kulunvalvontajärjestelmiä, jotka kaikki oli suunniteltu pitämään oppilaat turvassa. Silti ampuja pääsi sisään oven kautta, jonka toinen oppilas oli vahingossa avannut.

Tämä tapaus valaisee karua todellisuutta: Olivatpa koulun turvajärjestelmät kuinka kehittyneitä tahansa, todellinen tehokkuus riippuu jokaisen rakennuksessa olevan yhteistyöstä ja tietoisuudesta. Se edellyttää, että jokainen ovi pysyy lukossa, jokainen oppilas tekee oikean päätöksen paineen alla ja jokainen aikuinen tunnistaa mahdolliset varoitusmerkit ajoissa. Pelkästään näihin ihanteellisiin tuloksiin luottaminen tuntuu riskiltä, jota minkään koulun ei pitäisi joutua ottamaan.

Vaikka metallinilmaisimet, ovenlukot ja luodinkestävät lasit toimivat tärkeinä turvatoimina, ne ovat viime kädessä viimeinen puolustuslinja. Jos huomaamme olevamme riippuvaisia näistä työkaluista ihmishenkien suojelemiseksi, olemme jo kriisissä – Reagoimme kouluväkivaltaan sen sijaan, että estäisimme sitä.

Ja ennaltaehkäisy on se paikka, jossa keskustelun on muututtava.

On tärkeää tunnistaa riskiryhmään kuuluvat opiskelijat ennen kuin he tuntevat pakkoa toimia vaarallisesti – ennen kuin he lähestyvät sivuovea, ennen kuin kokoonnumme lehdistötilaisuuksiin ja kynttilävalvojaisiin.

Kriisissä oleville turvallisemman perustan luomiseksi on kaksi vaikuttavaa strategiaa, ja menestys riippuu siitä, omaksuvatko koulut molemmat edistääkseen turvallisempaa ympäristöä oppilailleen ja yhteisölleen.

1. Vinkkilinjat, joihin opiskelijat luottavat

Lähes joka tapauksessa joku tiesi. Opiskelija, ystävä, luokkatoveri. Mutta he eivät puhuneet. Ei siksi, etteikö heitä kiinnostaisi, vaan koska he eivät tienneet miten– tai eivät luottaneet siihen, että ääneen puhuminen auttaisi tai ettei se kostautuisi heille itselleen.

Meidän on tehtävä oppilaille helpoksi – ja turvalliseksi – sanoa jotain nähdessään jotakin. Ei pelkkää valintaruutujen noudattamisilmoitusta, vaan todellinen järjestelmä, joka toimii hetkessä ilman pelkoa tai tuomitsemista.

2. Digitaalinen valvonta, joka näkee sen, mitä me emme näe

Salainen palvelu on tutkinut kouluampumisia vuosia. Ja he ovat havainneet, että 741 ja 700 kouluampujaa jätti varoituskylttejä verkkoon. Keskusteluissaan. Dokumenteissaan. Hauissaan.

Kyse ei ole vakoilusta, vaan suojelusta.

Puhumme koulun myöntämien laitteiden valvonnasta kouluaikana. Koulut omistavat nämä järjestelmät, ja liittovaltion lain mukaan niiden on valvottava niitä. Oikeilla työkaluilla – ja koulutetuilla ammattilaisilla, jotka tarkistavat hälytykset – piirikunnat voivat havaita uhat varhaisessa vaiheessa ja ryhtyä toimiin.

Ennaltaehkäisy, ei reaktio

Kyse ei ole pelosta, vaan vastuusta.

Emme voi odottaa, kunnes ase on jo rakennuksessa, ennen kuin toimimme. Turvallisuus alkaa kauan ennen kuin ensimmäinen kello soi – järjestelmillä, työkaluilla ja johtajuudella, joilla ehkäistään väkivaltaa kouluissa, ei vain reagoida siihen.

On aika lakata ajattelemasta tätä jonkun muun työnä tai huomisen ongelmana.

Näemme merkit. Meillä on työkalut. Nyt meidän on käytettävä niitä.